Tänään ei toimi mikään. Joukkue rakentuu kummalliseen suuntaan. Olen väsynyt – aina, aina, aina vaan väsynyt. Herra hurmaava ei tulekaan. En ole varma kykenenkö rakastamaan itseäni enää koskaan? Jokin minussa on muuttunut ja muuttaa menneisyyttäni, koska en tunne tekojani enää. Mitä minulle tapahtuu?
Joskus ajattelin, että on parempi rakastaa kuin olla rakastettu. Sekin on kadonnut – olen turta, kyyninen, vanha ja väsynyt. Pisarakin riittäisi ihmisenä olemaiseen. Tule takaisin, pikku Sheba.
Ei ole koskaan aikaisemmin tätäkään tapahtunut – selkä on totaalisen jumissa. Syynä mahdollisesti kuvauspäivän kylmä viima ja vaikeassa asennossa kykkiminen? Mutta eilinen meni heinäseipään nielleenä ja tänään onneksi lääkitys on jo auttanut… Tosin törmäilen huonekaluihin puolikoomassa, mutta selkä tuntuu paremmalta 
Jostain syytä olen kuitenkin kohtuullisen onnellinen. Johtuuko se siitä, että rakas tyttäreni palasi pitkältä matkalta vai siitä, että intohimoni hämärä kohde on niin… noh, intohimoinen. Ahh.
Voi että se on taas vaikeaa. Kaikki on hyvin, hienosti itse asiassa, enkä osaa muuta kuin surkutella omaa oloani… Maailman turhin kysymys – miksi aina minä? – järkyttää perustaani, vaikka tiedän siihen vastauksenkin.
Wanha-luterilainen yhteiskunta ympärilläni puristaa taas niin pahasti – vaikka en moisesta ole moneen vuoteen välittänyt! Mikä tässä keväässä oikein on, että pitää aina möyriä pohjamutien kautta, ennen kuin tyyneys ja tasapaino taas astuvat kuvaan?
“You made me love you – I didn’t wanna do it, I didn’t wanna do it…” Se on vaan laulu, hei. Mutta soi päässä.
